Vanhustenhoito heijastaa monin tavoin yhteiskuntamme arvoja ja asenteita. Mutta onko mahdollista, että se kertoo siitä enemmän ajankäytön kautta kuin sanojemme avulla? Aika on resurssi, jonka käyttö paljastaa prioriteettimme. Vanhustenhoidossa sen käytön tavat voivat paljastaa karun totuuden.
Jos vanhusten elämä muistuttaa ”ajan autiomaata”, jossa aktiivista toimintaa on niukasti, ja ainoa konkreettinen tehtävä on odottaa apua, asetamme heidät tahattomasti alempaan asemaan. Tämä ei ainoastaan aliarvioi heidän kykyjään osallistua ja olla merkityksellisiä yhteisön jäseniä, vaan myös vähentää heidän kokemaansa elämänlaatua.
Ajankäyttö on kuin kaksiteräinen miekka: voimme käyttää sitä rakentaaksemme parempaa, arvostavampaa ja osallistavampaa hoivakulttuuria tai sitten tuhlata sitä siihen, mikä korostaa ”avun saavan henkilön alempaa asemaa”. Aika todella ”puhuu” – se välittää viestejä, jotka ovat selkeämpiä ja rehellisempiä kuin sanamme.
Toisin kuin sanoja, aikaa ei voi niin helposti vääristellä. Se huutaa totuuden, missä sanat valehtelevat. Me kaikki ansaitsemme aikaa, kulutamme aikaa, säästämme aikaa ja tuhlaamme aikaa, mutta se, miten valitsemme käyttää aikaamme, erityisesti hoivatyössä, kertoo paljon suhtautumisestamme vanhuksiin. Ajan arvostaminen ja sen käyttäminen merkityksellisesti voi vahvistaa vanhustenhoitoa, edistää vanhusten hyvinvointia ja kunnioittaa heidän ihmisarvoaan.
Tämän pohdinnan myötä meidän tulee kysyä itseltämme: mistä ajan käyttömme vanhustenhoidossa todella kertoo? Ja vielä tärkeämpää, miten voimme muuttaa tätä narratiivia arvostavammaksi ja osallistavammaksi?
Hoivakulttuurin muutos vaatii meiltä kaikilta tietoista ponnistelua ja sitoutumista. Se alkaa ymmärryksestä, että jokainen hetki on arvokas ja jokainen toiminta merkityksellinen. Käyttämällä aikaa viisaasti, voimme luoda ympäristön, jossa vanhukset tuntevat itsensä arvostetuiksi, kunnioitetuiksi ja ennen kaikkea osaksi yhteisöä.
