Istun Ainon vieressä. Hän kertoo tarinaa lapsuudestaan, kukkaniitystä ja sinisistä kesäpäivistä. Puoli lausetta kesken hän vaikenee, katsoo ikkunasta ulos ja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Keskustelu katkeaa. Tarina jää roikkumaan ilmaan kuin puoliksi kirjoitettu runo.
Näitä hetkiä on lukemattomia hoitotyössä muistisairaiden ihmisten parissa. Keskusteluja, jotka katkeavat äkisti, tarinoita, jotka jäävät kesken, hetkiä, jolloin toinen katoaa syvyyksiin. Helposti ajattelemme näitä keskeytyksiä puutteina, menetyksinä, epäonnistumisina.
Mutta entä jos ne eivät sitä olekaan?
Peter Sandelin kirjoittaa runossaan: ”Keskeytynyt keskustelumme on vain rytmi keskustelussa, tauko: tauossa soi musiikki, ja se jatkuu – kohti sinua, kohti minua, tähän suuntaan, joka on kaikki suunnat minä kuljen suuntien hajaantuneessa ja yhteensulautuneessa valossa.”
Tarinoiden ihmeellinen valo
Tarinoillamme on se ihmeellinen kyky valottaa elämää monesta suunnasta yhtä aikaa. Kun Aino kertoo kukkaniitystä, hän ei kerro vain menneisyydestä – hän valottaa nykyhetkeä, minua, meitä, jotain universaalia ihmisyydessä. Hänen tarinansa heijastaa valoa moneen suuntaan samaan aikaan.
Sandelin puhuu ”suuntien hajaantuneessa ja yhteensulautuneessa valossa” kulkemisesta. Juuri tätä tapahtuu, kun kuuntelemme muistisairaan ihmisen tarinoita. Ne kulkevat menneisyyden ja nykyhetken välillä, kohti konkreettista ja symbolista, kohti toisiamme. Kaikki suunnat ovat yhtä aikaa läsnä.
Kun Aino kertoo sinisistä kesäpäivistä, en kuule vain hänen tarinaansa. Kuulen kaikkien kesien tarinan, oman lapsuuteni kaikuja, ihmisyyden kaipuun kaunista ja kadotettua kohtaan. Hänen tarinansa valottaa elämää monesta suunnasta yhtä aikaa.
Tauossa soi musiikki
Hoitotyössä opimme keskittymään sanoihin, muistamiseen, kognitiivisiin toimintoihin. Sandelin muistuttaa jostain tärkeämmästä: tauossa soi musiikki. Silloinkin kun sanat loppuvat, kun muisti pettää, kun keskustelu katkeaa – jotain jatkuu.
Muistisairas ihminen voi elää jatkuvassa tauossa sanojen suhteen, mutta siinä tauossa soi oma musiikkinsa. Eleistä, katseista, kosketuksesta, läsnäolosta. Me voimme oppia kuuntelemaan sitä musiikkia, sen sijaan että keskittyisimme vain siihen mitä on menetetty.
Ammattilaisen tie valossa
Hoitotyössä kuljemme usein ”hajaantuneessa ja yhteensulautuneessa valossa”. Olemme yhtä aikaa ammattilaisia ja ihmisiä, hoitajia ja hoidettavia, opettajia ja oppijoita. Muistisairaan ihmisen kanssa työskennellessä nämä roolit sekoittuvat entisestään.
Aino opettaa minulle kesien merkityksestä samalla kun avustan häntä. Hänen tarinansa valottaa omaa elämääni samalla kun läsnäoloni kenties tuo hänelle hetken turvaa. Olemme molemmat matkalla samassa valossa, samaan suuntaan, joka on kaikki suunnat.
Tämä vaatii meiltä uudenlaista kuuntelun taitoa. Emme kuuntele vain sanoja, vaan tarinoiden valoa. Emme etsi vain muistoja, vaan merkityksiä. Emme pelkää keskeytyksiä, vaan opimme näkemään ne rytminä, hengityksenä, tilana sille musiikille, joka ei koskaan lakkaa soimasta.
Keskustelu jatkuu
Sandelin lopettaa runon toiveikkaasti: keskustelu jatkuu ”kohti sinua, kohti minua”. Hoitotyössä tämä on lohdullinen ajatus. Vaikka muistisairaan ihmisen kanssa käyty keskustelu katkeaisi, vaikka hän ei enää muistaisi minua, ”jotain” meistä jatkuu- kulkeminen kohti toisiamme. Tauko ei ole loppu. Se on rytmiä keskustelussa. Ja tässä hiljaisuudessa soi musiikki – tarinoiden sanaton musiikki.
