2000-luvun alussa osallistuin puhujana Lappeenrannassa seminaariin, jossa luennoi myös suuresti ihailemani emeritus professori Simo Koskinen Lapin yliopistosta. Luennollaan hän mainitsi sanan ”taidegerontologia”, joka jäi kiehtomaan mieltäni. Seminaarin jälkeen juna-asemalla rohkaistuin kysymään professorilta, olisiko Suomessa mahdollista saada tällainen maisteriohjelma. Hänen vastauksensa oli mietteliäs: ”Menee varmasti vuosia…”
Taidegerontologia – käsite, joka yhdistää taiteen voiman ja gerontologian tietämyksen. Vuodet ovat vierineet, mutta ajatus ei ole haalistunut. Päinvastoin, sen tarpeellisuus tuntuu nyt ajankohtaisemmalta kuin koskaan.
Mitä lisäarvoa tällainen koulutusohjelma toisi tullessaan?
Ensinnäkin, se loisi uuden asiantuntija-ammattikunnan, joka toisi taiteen ja luovuuden osaksi vanhustyön rakenteita ja käytäntöjä. Tällainen asiantuntija voisi toimia siltana taide- ja Sote-maailman välillä, tuoden uusia näkökulmia ja työkaluja vanhuspalveluihin.
Toiseksi, taidegerontologian koulutusohjelma toisi uutta, raikasta näkökulmaa ikääntymiseen. Se haastaisi meidät näkemään vanhuuden ei vain hoidon ja huolenpidon kohteena, vaan luovuuden ja uuden oppimisen aikana. Tämä ajattelutavan muutos voisi vaikuttaa syvästi siihen, miten yhteiskuntamme suhtautuu ikääntymiseen.
Kolmanneksi, koulutusohjelma avaisi uusia, kiehtovia ovia monitieteiselle tutkimukselle. Se loisi pohjan innovatiivisille tutkimushankkeille, jotka yhdistäisivät taiteen, gerontologian, neurotieteen, psykologian ja sosiaalitieteiden näkökulmia. Taidegerontologian tutkimus voisi myös keskittyä kehittämään ja arvioimaan uusia, taidelähtöisiä interventioita vanhustyöhön, tuottaen samalla arvokasta tietoa päätöksenteon ja palvelujen suunnittelun tueksi. Tällainen monitieteinen tutkimus ei vain laajentaisi ymmärrystämme taiteen ja luovuuden merkityksestä ikääntymisessä, vaan voisi myös johtaa konkreettisiin parannuksiin ikääntyneiden hoidossa ja elämänlaadussa.
Neljänneksi, se vastaisi suoraan yhteiskuntamme tarpeisiin. Väestömme ikääntyy, ja tarvitsemme uusia, luovia ratkaisuja ikääntyneiden hyvinvoinnin tukemiseen. Taidegerontologian ammattilaiset voisivat tuoda näitä ratkaisuja suoraan kentälle, oli kyse sitten kotihoidosta, palvelutaloista tai kuntouttavasta päivätoiminnasta.
Viidenneksi, tällainen ohjelma voisi tehdä Suomesta edelläkävijän kansainvälisesti. Se voisi houkutella opiskelijoita ja tutkijoita ympäri maailmaa, luoden uusia yhteistyömahdollisuuksia ja nostaen suomalaisen vanhustyön profiilia globaalisti. Maailmalla on vain muutama yliopisto, jossa voi suorittaa Master of Arts in Gerontology -tutkinnon.
Kuudenneksi, se toisi taiteen lähemmäs jokaista ikääntynyttä. Ei vain niitä, jotka ovat aina olleet taiteellisia, vaan myös niitä, jotka eivät koskaan aiemmin ole kokeneet olevansa ”luovia”. Taide voisi tuoda uutta iloa, merkitystä ja itseilmaisun keinoja elämän loppumetreille asti.
Kun katson taaksepäin siihen hetkeen juna-asemalla, näen nyt selkeämmin kuin koskaan, kuinka tärkeä tuo ajatus oli. Ehkä nyt, vuosia myöhemmin, olemme vihdoin valmiita ottamaan seuraavan askeleen. Ehkä nyt on aika luoda se taidegerontologian maisteriohjelma, jota jäin kauan sitten unelmoimaan.
Sillä lopulta kyse ei ole vain koulutuksesta. Kyse on siitä, millaisen tulevaisuuden haluamme luoda – itsellemme ja tuleville sukupolville. Tulevaisuuden, jossa ikääntyminen nähdään mahdollisuutena, ei taakkana. Tulevaisuuden, jossa taide ja luovuus ovat jokaisen oikeus, iästä riippumatta.
Mitä sinä ajattelet? Olisiko Suomi valmis taidegerontologian koulutusohjelmalle? Ja jos ei nyt, niin milloin?
