Sisäinen ja ulkoinen dialogi muistisairaan ihmisen kohtaamisessa
”Hoitotyön luonne perustuu sisäisen ja ulkoisen dialogin herkkään tanssiin, jossa syntyy aito kohtaaminen.”
Olen työssäni muistisairaiden parissa havainnut, miten merkityksellistä on tunnistaa sekä sisäinen että ulkoinen vuorovaikutus. Teatterihistorian merkittävän vaikuttajan Stanislavskin ajatukset näyttelijän sisäisestä ja ulkoisesta dialogista avaavat kiinnostavalla tavalla tätä kaksoistietoisuutta hoitotyössä.
Sisäinen vuoropuhelu
Ennen kuin kohtaan muistisairaan ihmisen, käyn dialogia itseni kanssa. ”Mikä on minun tunnetilani juuri nyt? Kannanko kiirettä kehossani? Onko minulla ennakko-oletuksia tästä tilanteesta?” Tämä sisäinen keskustelu auttaa tunnistamaan omat tunteeni ja asenteeni, jotka vaikuttavat väistämättä kohtaamiseen.
Sisäinen puhe jatkuu myös kohtaamisen aikana. Se on kuin hiljainen kompassi, joka ohjaa toimintaani: ”Nyt hän vetäytyy – anna tilaa. Nyt hän hakee katsekontaktia – ole läsnä.” Tämä sisäinen ääni ei ole arvosteleva vaan havainnoiva, se auttaa minua pysymään tietoisena ja läsnä tilanteessa.
Helikopterinäkökulma sisäisessä dialogissa
Kuvittele, että leijut helikopterissa itsesi yläpuolella ja tarkastelet omaa toimintaasi kohtaamistilanteessa. Tämä metafora avaa hyvin sitä kaksoistietoisuutta, jota tarvitsemme muistisairaan ihmisen kohtaamisessa.
Esimerkki aamuvuorosta. Näen ylhäältä käsin, miten astun Heikin huoneeseen. Huomaan kehoni kiireisen asennon – olkapäät ovat koholla, askeleet nopeat. ”Katso nyt”, sanon itselleni lempeästi, ”kannat koko kodin kiirettä mukanasi.” Pysähdyn. Hengitän.
Näen nyt selkeämmin, miten Heikki reagoi nopeaan sisääntuloon – hän vetäytyy hieman, kääntyy poispäin. ”Näetkö, miten oma kiireesi vaikuttaa häneen?” kysyy sisäinen ääneni. Korjaan asentoani, hidastan tempoa.
Helikopteriperspektiivistä näen myös, miten automaattisesti alan selittää päivän ohjelmaa, vaikka Heikki selvästi katselee ulos ikkunasta. ”Pysähdy. Katso mitä häntä kiinnostaa”, muistuttaa sisäinen havainnoitsijani. Siirryn ikkunan ääreen, odotan. Nyt olemme samassa hetkessä, samassa rytmissä.
Tämä ”ylhäältä katseleva” osa minua huomaa myös, kun alan turhautua siitä, ettei Heikki vastaa kysymyksiini. ”Huomaatko, että kysyt liian monta asiaa yhtä aikaa?” Se on totta. Yksinkertaistan viestintääni, annan enemmän aikaa.
Vuorovaikutuksen monet tasot
Todellinen näkeminen ja kuunteleminen ovat paljon enemmän kuin silmien ja korvien käyttöä. Kun astun huoneeseen, yritän nähdä asukkaan kokonaisvaltaisesti: miten hän istuu, mihin katse suuntautuu, miten hengitys kulkee. Kuuntelen paitsi sanoja, myös äänensävyjä, taukoja, huokauksia.
Vihjeiden odottaminen on keskeistä. Sen sijaan että ryntäisin toimintaan, odotan asukkaan pieniä merkkejä valmiudesta vuorovaikutukseen. Esimerkki Annin kanssa aamutoimissa: Koputan oveen ja astun sisään. Anni istuu sängyn laidalla, katse alaspäin suunnattuna. Sen sijaan että alkaisin heti puhua aamupesuista ja päivän aloittamisesta, pysähdyn hetkeksi ovensuuhun. Odotan. Anni nostaa hitaasti katseensa, vilkaisee minua nopeasti ja siirtää hieman asentoaan sängyllä – ikään kuin tehden tilaa vierelleen. Vasta tästä kutsuvasta eleestä tiedän, että on oikea hetki astua lähemmäs. Istuudun hänen viereensä ja annan taas tilaa – ehkä hän haluaa kertoa jotain, ehkä vain olla hetken hiljaa rinnakkain. Annin käsi hipaisee käsivarttani kevyesti – nyt tiedän, että hän on valmis aloittamaan aamutoimet.
Puhumisen monet tavat nousevat esiin erityisesti muistisairaiden kanssa. Joskus sanat menettävät merkityksensä, mutta äänensävy kantaa viestiä. Toisinaan tuttu fraasi tai sanojen toisto luo turvallisuutta. Korvaavan ilmaisun löytäminen – ele, hyräily, kosketus – voi avata uuden väylän yhteyteen.
Hiljainen reaktio on usein voimakkaampi kuin sanat. Kun maltan olla hiljaa, antaa tilaa, olla vain läsnä, voi syntyä syvempi yhteys kuin monien sanojen kautta. Asemoinnin mukauttaminen – se miten sijoitun tilassa suhteessa asukkaaseen – voi joko kutsua vuorovaikutukseen tai sulkea sen.
”Koputus ovella” ei ole vain fyysinen teko – se on siirtymäriitti, joka valmistaa molemmat kohtaamiseen. Se on kuin näyttämölle astuminen, hetki, jolloin virittäydymme yhteiseen tilanteeseen.
Pinteestä ulospääsy vaatii luovuutta ja joustavuutta. Kun tilanne menee lukkoon – asukas kieltäytyy, ahdistuu tai suuttuu – tarvitaan kykyä muuttaa lähestymistapaa, löytää uusi reitti vuorovaikutukseen.
Sisäisen ja ulkoisen dialogin yhteispeli
Parhaimmillaan sisäinen ja ulkoinen vuorovaikutus tukevat toisiaan. Sisäinen tietoisuus auttaa minua lukemaan tilanteita ja mukautumaan niihin. Ulkoinen vuorovaikutus taas tarjoaa jatkuvaa palautetta, joka ohjaa sisäistä dialogiani.
Tämä kaksoistietoisuus – kyky sekä havainnoida itseä että olla aidosti vuorovaikutuksessa – tekee kohtaamisista syvempiä ja merkityksellisempiä. Se auttaa olemaan ammatillinen mutta samalla inhimillinen, tietoinen mutta samalla spontaani.
