Kirjailija Isabel Allenden kertoo Eva Lunan rakkaudet-kirjassa naisesta, joka myy sanoja – tavallisia sanoja viidellä centavolla, rakkauden sanoja seitsemällä, ja kaikkein kalleimpana aarteenaan salasanoja, jotka pitävät surumielen loitolla. Tämä tarina on inspiroinut minua työssäni muistisairaiden ihmisten parissa. Sillä juuri mekin olemme tavallaan sanojen myyjiä ja ostajia, kerääjiä ja lahjoittajia.
Kun muistisairaan puhe alkaa muuttua, emme menetä kieltä – saamme uuden. Tavallisten sanojen tilalle tulee runollisia kiertoilmauksia: kahvikuppi voi olla ”se pyöreä, johon aurinko valuu”, kello muuttuu ”ajan laskijaksi”, ja verhot ”ikkunan silmäripsiksi”. Näissä hetkissä en ole varma, kumpi meistä on Allenden tarinankertoja – hän vai minä.
Olen oppinut, että jokaisella muistisairaalla ihmisellä on oma salasanansa, aivan kuten Allenden tarinassa. Se voi olla tietty hyräily, kosketus olkapäälle, tai vanha laulunpätkä. Kun löydät tämän sanan – punaisen langan – surumieli pysyy loitolla, ainakin hetken. Eräs rouva kutsui minua aina ”samanlainen kuin minä”-lauseella. Se oli meidän salasanamme.
Rakkauskirjeitä kirjoitamme päivittäin, emme paperille vaan hetkiin. Ne ovat kirjeitä, jotka kirjoitetaan hymyllä, kädenpuristuksella, rauhallisella läsnäololla. Seitsemän centavon sijaan ne maksavat meille kärsivällisyyttä, aikaa ja sydämen viisautta. Mutta vastalahjana saamme runoja: ”Koivunlehdet aukeaa kuin Sok:n ovet.” tai ” Hain ullakolta puolikypsän matkalaukun.” Muistan erään hiljaisen herran, joka silitti aina pöytäliinaa ja sanoi: ”Tässä menee elämä, tässä menee, kauniisti menee.” Se oli hänen sanalahjanansa. Joskus kaikkein syvällisimmät sanat löytyvät sieltä, missä tavallinen kieli loppuu.
Belisa Hämäräntyttö myi sanoja markkinoilla. Me kohtaamme ihmisiä hämärän rajalla, siellä missä sanat muuttavat muotoaan, missä tavallinen muuttuu taianomaiseksi. Meidän tehtävämme ei ole vain antaa sanoja, vaan myös ottaa niitä vastaan. Kuunnella tarkasti noita uusia, omituisen ihania ilmaisuja, joita kukaan muu ei osaisi käytä samaan tarkoitukseen.
Jokaisessa työvuorossa meillä on mahdollisuus kerätä näitä sanalahjoja. Ne ovat kuin tulikärpäsiä – sanoja, jotka syttyvät pimeydessä. Ne leijailevat ympärillämme kuin pienet valot, yllättäen meidät odottamattomilla hetkillä. Joskus niitä on vain yksi, toisinaan kokonainen parvi valaisee huoneen. Ne ovat kuin muistisairaan ihmisen mielen lyhtyjä, jotka vilkkuvat meille viestejä, joita emme aina osaa tulkita, mutta joiden kauneus koskettaa meitä silti. Ne välkkyvät hetken, ennen kuin katoavat. Ne jäävät meihin, muuttavat meitä. Tekevät meistä parempia ammattilaisia, parempia ihmisiä.
Kun sanat vähenevät, niiden arvo kasvaa. Viisi centavoa, seitsemän centavoa, kaksitoista… mikä voisi mitata sellaisen kohtaamisen arvon, jossa kaksi ihmistä todella ymmärtää toisiaan, vaikka vain ohikiitävän hetken?
