”Odottelusta tulee ikävä olo.” Nämä sanat jäivät soimaan mieleeni pitkäksi aikaa. Ne tiivistivät jotain olennaista siitä, mitä vanhustyön arjessa liian usein tapahtuu – tai pikemminkin, mitä ei tapahdu.
Vanhustyön ympäristöissä on helppo havaita tuttu rytmi: aamutoimet, aamupala, odottelu, lounas, odottelu, päiväkahvi, odottelu, päivällinen, iltaohjelmaa, nukkumaanmeno. Näiden strukturoitujen hetkien väliin jää aikaa, joka helposti täyttyy passiivisella odottelulla. Televisio suhisee taustalla, asukkaat istuvat omissa ajatuksissaan, henkilökunta hoitaa tehtäviään.
Mitä odottelu todella merkitsee niille, jotka sitä kokevat?
Odottelu ei ole pelkästään ajan kulumista. Se on aktiivinen tila, jossa ihminen jää oman mielensä ja ajatustensa vangiksi. Kun ulkoisia ärsykkeitä on vähän ja vuorovaikutus puuttuu, mieli kääntyy helposti sisäänpäin – usein huoliin, ikäviin muistoihin tai tulevaisuuden pelkoihin. Se, mikä näyttää henkilökunnan silmissä asukkaan rauhalliselta lepäilyltä tai edestakaisin kävelyltä, voi olla hänelle päivä, joka tuntuu ikuisuudelta.
Television rooli tässä asetelmassa on kaksijakoinen. Toisaalta se tarjoaa virikkeitä ja ajanvietettä, toisaalta se voi toimia vuorovaikutuksen esteenä. Kun televisio on jatkuvasti päällä, se luo harhan siitä, että jotakin tapahtuu, vaikka todellisuudessa se usein estää aitoja kohtaamisia ihmisten välillä. Se täyttää hiljaisuuden, mutta ei välttämättä merkityksellisyyttä.
Vanhustyön ammattilaiset tuntevat tämän dilemman hyvin. Työpäivä on täynnä välttämättömiä tehtäviä: lääkitysten jako, ruokailujen järjestäminen, hygieniasta huolehtiminen, kaappien täydennys. Näiden tehtävien välissä saattaa syntyä hetkiä, jolloin kaikki tuntuu olevan hallinnassa ja asukkaat ”hyvin”. Mutta ovatko he todella hyvin, jos he vain odottelevat seuraavaa asiaa tapahtuvaksi?
Odottelun kulttuuri ei synny välinpitämättömyydestä. Se on usein seurausta siitä, että hoitotyötä lähestytään liian kapeasti tehtäväkeskeisestä näkökulmasta. Kun keskitymme siihen, mitä pitää tehdä, unohdamme helposti kysyä, miltä asukkaista tuntuu tai mitä he todella tarvitsevat.
Odottelun hetket mahdollisuuksina
Mutta entä jos odottelun hetket nähtäisiinkin mahdollisuuksina? Entä jos ne hetket, jolloin ”ei tapahdu mitään”, olisivatkin arvokkainta aikaa koko päivässä?
Nämä hetket voivat olla aikaa aidolle läsnäololle, kuuntelemiselle, pienten hetkien jakamiselle. Ne voivat olla hetkiä, jolloin asukas saa kertoa tarinoitaan, ilmaista tunteitaan tai yksinkertaisesti tuntea olevansa näkyvä ja kuulluksi tuleva. Ne voivat olla yhteisiä tuokioita musiikin, tarinoiden, muistojen tai tässä ja nyt-hetken äärellä.
Muutos ei vaadi suuria resursseja tai monimutkaisia järjestelyjä. Se vaatii lähinnä näkökulmien muuttamista. Sen ymmärtämistä, että ihmisen hyvinvointi ei synny pelkästään fyysisten tarpeiden tyydyttämisestä, vaan myös emotionaalisesta, sosiaalisesta ja henkisestä huolenpidosta.
Vie menessäs, tuo tullessas- toimintaa
Kun odottelun hetket muutetaan kohtaamisen hetkiksi, tapahtuu jotain merkityksellistä. Asukkaat alkavat odottaa näitä hetkiä innolla sen sijaan, että he pelkäisivät niiden tyhjyyttä. He tuntevat itsensä tärkeäksi, kun joku on kiinnostunut heidän ajatuksistaan. He kokevat olevansa osa yhteisöä sen sijaan, että he olisivat passiivisia palveluiden vastaanottajia.
Henkilökunnallekin muutos on merkittävä. Työ saa syvempää mielekkyyttä, kun se ei ole pelkästään tehtävien suorittamista. Vuorovaikutus asukkaiden kanssa rikastaa työpäivää ja tuo esiin sen inhimillisen puolen, joka on vanhustyön ydin.
Tämä ei tarkoita, että jokainen hetki pitäisi täyttää toiminnalla. Yhdessäolo voi olla hiljaista, rauhallista läsnäoloa. Kyse on siitä, että asukkailla on valinta: he voivat osallistua tai jättää osallistumatta, mutta heillä on mahdollisuus aitoon yhteyteen toisiin ihmisiin.
Ilmapiiriä rakennetaan tietoisesti ohjaamalla asukkaita keskinäisiin kohtaamisiin – joku voi olla lukupiirin pitäjä, toinen laulattaja. Tyhjät pöydät täytetään lehdillä ja kosketusaistia stimuloivilla esineillä. ”Hei Hilma, lukisitko minulle päivän horoskoopin? Minulta jäi lukulasit kotiin!” Tämä on vie mennessäs, tuo tullessas -toimintaa. Tämä ei vie aikaa, mutta ohjaa mukavasti asukkaita omien voimavarojensa käyttöön. Se on tapa työskennellä, johon koko henkilökunta sitoutuu. Spontaania toimintaa kohtaamisiin. Ja alkaa näkyä ilmapiirissä.
Keväällä kukkien tuoksu, syksyllä marjojen maku, talvella lämmin kaakaokuppi kädessä. Pienet aistiärsykkeet herättävät muistoja ja tunteita paremmin. Eila hoitaa ikkunalaudalla olevan pelargonin kastelun. Unto lukee päivän sääennusteen muille. Kun jokaisella on oma pieni rooli, odottelusta tulee odottamisen arvoista.
Mitä sinä teit ensimmäisenä työpäivänäsi? Millainen oli hääpäiväsi? Mikä on lempilaulusi? Kun henkilökunta oppii kyselemään oikeita kysymyksiä, syntyy tarinoita, jotka täyttävät tyhjän ajan merkityksellä. Hoitaja saa neuvoja kuningatarhillon tekemiseen, vanha rouva oppii kännykkäkuvien ottamista. Molemminpuolinen opettaminen luo aidon yhteyden eri-ikäisten välille.
Kun ulkona sataa, voidaan yhdessä kuunnella sateen ropinaa ikkunasta. Kun lintu laulaa, pysähdytään kuuntelemaan. Kun joku muistelee vanhoja aikoja, muut kerääntyvät kuulemaan. Elämä tapahtuu näissä suunnittelemattomissa hetkissä.
Odottelun kulttuuri on valinta
Odottelun kulttuuri on valinta. Voimme valita, täytämmekö hiljaisuuden television äänellä vai aidolla keskustelulla. Voimme valita, annetaanko asukkaiden vain istua vai kannustammeko heitä osallistumaan. Voimme valita, onko odottelu kirous vai muutammeko sen mahdollisuudeksi pieniin inhimillisiin kohtaamisiin.
Vanhustyön ytimessä ei ole pelkästään rutiinien ylläpitäminen vaan elämän merkityksellisyyden säilyttäminen. Tämä merkityksellisyys syntyy usein juuri niissä hetkissä, jotka helposti ohitetaan ”odotteluna”. Kun tunnistamme nämä hetket mahdollisuuksiksi, voimme muuttaa koko hoitokulttuurin luonnetta – pois passivoivasta odottelusta kohti aktiivista, merkityksellistä yhdessäoloa.
Se vaatii rohkeutta kyseenalaistaa totuttuja tapoja ja uutta tapaa ajatella aikaa. Mutta lopputulos on sen arvoista: asukkaat, jotka tuntevat itsensä nähdyiksi ja kuulluiksi, sekä henkilökunta, joka löytää työstään syvempää merkitystä.
