”Mun täytyy kävellä näin…” laulaa Anssi Kela tunnetussa Nummela-kappaleessaan ja jatkaa ”… ja jotain herää sisälläin.” Nämä säkeet nostavat esiin ajatuksen: muistisairaan ihmisen jatkuva käveleminen on tapa kommunikoida. Kyseessä ei ole pelkkää päämäärätöntä kuljeskelua.
Kävelemisen taustalta löytyy syvempiä merkityksiä ja ilmaisullisia ulottuvuuksia, jotka ansaitsevat tulla huomatuiksi. Leimaava termi ”vaeltaja” ei tee oikeutta muistisairaalle ihmiselle ja hänen kokemukselleen. Hoivakotien käytävillä kulkevat asukkaat, yksin tai yhdessä, ilmaisevat ehkä kaipuuta mielekkääseen tekemiseen tai tuttuun ympäristöön.
Jatkuva liikkeellä olo saattaa olla keino purkaa sisäistä levottomuutta tai turhautumista silloin, kun ratkaisua haasteisiin ei löydy. Kävelylenkki voi kirkastaa ajatuksia ja avata uusia näkökulmia.
Näin kertoo Alzheimerin tauti diagnoosin saanut ihminen…
”Ihmiset yrittävät arvailla, miksi ihminen, joka sairastaa Alzheimerin tautia on niin levoton ja haluaa kävellä ympäri vuorokauden? Uskoisin, että minulla voi olla vihje. Kun pimeys ja tyhjyys täyttävät mieleni, se on hyvin pelottavaa. Ne pysyvät siellä, toisinaan taas kuvat jäävät mielessäni jumiin enkä pysty ajattelemaan itseäni ulos niistä. Ajatukset vainoavat minua yhä enemmän. Ainoa tapa, jolla voin rikkoa tämän syklin on liikkuminen. Liikkeessä oleminen saa turhautuneen mieleni ulos mustasta aukosta. Kun minulla on ollut erityisen vaikea yö ja olen herännyt sumuisena ja hämmentyneenä, huomaan, että voimakas toiminta auttaa minua puhdistamaan pääni.”[1]
Muistisairaan ihmisen väsymättömän liikkumisen äärellä olennaista on rinnalla kulkeminen – niin fyysinen kuin henkinenkin läsnäolo, ystävyys ja myötäeläminen. Aito kumppanuus avaa tien syvempään ymmärrykseen ja kohtaamiseen.
1Davis, R. (1989). My Journey into Alzheimer’s Disease; Helpful Insight For Family and Friends. Wheaton, Illinois. Tyndale House. S. 96. (Käännös kirjoittajan)
