Syksyinen metsäpolku, lehdet maassa – tämä maisema vie ajatukset katoavaisuuteen ja sen kauneuteen. Jonathan Swiftin Gulliverin retket kertoo kuolemattomista ihmisistä, jotka elävät ikuisesti, mutta menettävät lopulta mielensä ja kykynsä iloita. Se on varoittava ajatusleikki: mitä tapahtuisi, jos mikään ei loppuisi? Myös Gulliver muuttaa mielensä kuolemattomuuden loistosta, kun hän huomaa, että se on täynnä ongelmia.
Olla ihminen on elää keskellä jatkuvaa virtausta. Me synnymme, kasvamme, rakastamme, menetämme ja lopulta katoamme – ja juuri siksi jokainen hetki tuntuu merkitykselliseltä. Elämän syvin ilo ei ole sen pituudessa, vaan sen rajallisuudessa.
Jos tietäisimme, ettei loppua ole, oppisimmeko enää arvostamaan alkua? Jos mikään ei katoaisi, kaipaisimmeko enää mitään? Kuolevaisuus tekee meistä hereillä olevia. Se muistuttaa, että jokainen päivä on lainaa, jokainen sana voi olla viimeinen, jokainen katse jonkun sydämeen painettu jälki.
Muistan syksyisen illan, kun olin yökylässä kuolemaa tekevän pikkuveljeni luona. Juttelimme yön hiljaisuudessa kuin ennen vanhaan lapsuuden kodissa yhteisessä huoneessamme. Sanat olivat tavallisia, mutta jokainen niistä tuntui painavan enemmän kuin koskaan. Naurettiin vanhoille muistoille, vaiettiin yhdessä, jaettiin hiljaisia hetkiä, jotka eivät kaivanneet selityksiä. Tiesimme molemmat, että nämä hetket olivat rajallisia, ja juuri se tieto teki niistä pyhiä. Veljeni hautajaispäivästä on tällä viikolla kulunut seitsemän vuotta. Meidän hiljainen yhdessäolo oli täynnä merkitystä tavalla, jota ikuisuus ei olisi voinut antaa.
Ja sitten on unohtaminen – se, mitä pidämme usein heikkoutena, mutta joka on ehkä luonnon hienovaraisin lahja. Unohtaminen tekee tilaa. Se pehmentää menetyksen särmät, kietoo tuskan sumuun, jossa hengittäminen käy jälleen mahdolliseksi. Se ei poista rakkautta, vaan muuttaa sen muotoa – tekee siitä hiljaisemman, mutta syvemmän.
Kuolevaisuus ja unohtaminen kulkevat rinnakkain kuin sisarukset. Toinen muistuttaa, että kaikki loppuu; toinen antaa meidän jatkaa siitä huolimatta. Yhdessä ne muodostavat elämän rytmin – sydämenlyönnin, joka kulkee läpi ilon ja surun, menetyksen ja toivon.
Ehkä ihmisyyden salaisuus ei olekaan selviytymisessä, vaan suostumisessa: suostumisessa siihen, että mikään ei kestä, ja juuri siksi kaikki on niin kaunista. Kuolevaisuus ei ole tuomio – se on lahja. Se on lupaus siitä, että jokainen hetki voi olla täynnä merkitystä, koska se ei kestä ikuisesti.
Ehkä suurin viisaus onkin se, että opimme rakastamaan juuri sitä, mikä katoaa. Kirsikankukat ovat kauniita juuri siksi, että ne lakastuvat nopeasti. Jos ne olisivat ikuisia, ne olisivat vain… tavallisia.
– Geroartist Taina
