Antropologit Elisabeth Hallman ja Tim Ingold väittävät, että improvisaatio on osa jokapäiväistä elämäämme, olennainen osa, miten neuvottelemme sosiaalisissa tilanteissa. Meidän on improvisoitava, koska sosiaaliselle kulttuurielämälle ei ole olemassa käsikirjoitusta. Tämä tarkoittaa, on työskenneltävä improvisoiden.
Hallman ja Ingold hahmottelevat kulttuurisen improvisaation suhteellista luonnetta molemminpuoliseksi suhteeksi, jonka kautta ihmiset osallistuvat jatkuvasti toistensa olemiseen. Kulttuurinen improvisaatio kudotaan arkipäiväisiin käytäntöihin. Se tulee jäljitetyksi ihmisten välisten kohtaamisten kautta.
Kulttuurinen improvisaatio antaa oivalluksen siitä, miten muistisairas ihminen neuvottelee tai virittäytyy erilaisiin tilanteisiin hoivakodissa. Tehtävä on hänelle erityisen haastava, koska on totuteltava eri suunnista tuleviin muukalaisiin. Näihin tuntemattomiin kuuluvat henkilökunta, sijaiset, asukastoverit, ystävät, vapaaehtoiset tai jopa perheenjäsenet. Pahimmillaan, kyynisessä ja välinpitämättömässä ilmapiirissä sosiaaliset suhteet eivät tunnu tutuille.
Muistisairaat ihmiset ovat hyviä omaksumaan samanlaiset keskustelumallit, kuin kenen tahansa kotona kävijöiden vastaanottamisessa. Meidän vastuulla on aloittaa improvisoiminen ja lähentyminen muistisairaan ihmisen kanssa, vaikkapa kommentoimalla säätä tai kysymällä, ”onko minulla paljon töitä tänään?” Neuvokkuus, jolla he improvisoivat sosiaalisissa tilanteissa on itsessään yllätyksellistä ja luovaa.
Luovassa yhteisössä välittäminen ja koskettaminen linkittyvät lauseeseen: Me saamme sen, mitä annamme. Meidän vastuulla on huolehtia ensin itsestämme, jotta kykenemme aidosti huolehtimaan toisista. Tämä tarkoittaa tiukkaa itsearviointia matkalla kohti itsetuntemusta ja itsemme juhlimista. Vain näin voidaan selkeyttää, tehdä näkyväksi, mitkä asiat vaikuttavat meidän omaan elämänlaatuumme, jotta voimme lähentyä ihmisten elämää, joiden elämänlaadun avaimet ovat meidän käsissämme.
Annetaan muistisairaan ihmisen tulla ohjaajaksi, käsikirjoitusta ei ole olemassa. Meidän on tutkittava omia roolejamme ja vastauksiamme. Tämä on improvisointia sen kaikkein haastavimmassa muodossa. Me kaikki olemme merkityksen tekijöitä muistisairaille ihmiselle.
Luova hoiva on kuin oppirakennelma ihmiselämälle. Luova ammattilainen on moraalinen taiteilija ja näyttää esimerkkiä meille kaikille etsiessämme oikeaa ja hyvää. Luova hoiva vaatii kekseliäisyyttä ja mielikuvitusta, koska työ kannustaa olemaan läsnä syvemmin henkilökohtaisella tasolla.
Kaiken tämän vuoksi minä uskon taiteen ja luovuuden voimaan kaikenlaisten ihmisten valmentamisessa ja fasilitoimisessa. Uskon luovaan prosessiin= syklinen prosessi, uskon kuvitteluun ja ihmisen ihmeeseen!
