Muistisairaiden ihmisten kommunikaatio on aina kiehtonut minua erityisellä tavalla. Etenkin heidän tapansa turvautua tuttuihin, toistuviin ilmaisuihin – niin kutsuttuun kaavamaiseen tai fraasinomaiseen kieleen – on ilmiö, joka ansaitsee tarkempaa tarkastelua. Tämä kielenkäytön muoto on kuin turvasatama muistisairaalle: se tarjoaa tuttuja reittejä ilmaista itseään, kun muut kielelliset taidot alkavat heikentyä.
Mitä on kaavamainen kieli?
Mutta mitä tämä kaavamainen kieli oikeastaan on? Se koostuu itselle tutuista sanonnoista, puheenparsista, rutiininomaisista ilmaisuista tietyissä tilanteissa. Se voi olla sosiaalisia rutiineja ja kohteliaisuuksia, kuten tervehdyksiä tai kiitoksia, jotka voivat säilyä pitkään muistisairauden edetessä, ja jotka ovat juurtuneet syvälle muistiin. Kieli voi sisältää sananlaskuja, lempinimiä tai vaikkapa murteellisia ilmauksia. Nämä kielelliset rakenteet säilyvät usein pitkään, vaikka muu kommunikaatio vaikeutuisi.
Kaavamaisen kielen merkitys muistisairaalle ihmiselle
Muistisairaiden ihmisten kommunikoinnissa kaavamaiset ilmaisut ovat tärkeitä, sillä ne auttavat ylläpitämään sosiaalista kanssakäymistä, olemalla tuttu ja turvallinen tapa osallistua keskusteluun. Ne tarjoavat keinon ilmaista itseään, kun muut kielelliset kyvyt ovat heikentyneet. Muistisairaan puheenparret voivat toimia ”siltana” menneisyyden ja nykyhetken välillä, ja saattavat tuoda turvallisuuden ja tuttuuden tunnetta. On tärkeää huomata, että vaikka henkilö käyttää paljon kaavamaista kieltä, se ei välttämättä tarkoita, etteikö hän ymmärtäisi tai kokisi asioita syvällisemmin.
Arjen esineitä ja ihmisiä: Sakun tarina
Esimerkki elävästä elämästä. Kuvaajakaveri- hankkeessamme nuoret ja muistisairaat ihmiset valokuvasivat toisiaan, elämää, asioita ja esineitä ulkona ja sisällä. Tässä dialogissa Saku, muistisairas herrasmies keskustelee kuvaajakaveri Helenan kanssa hoivakodin käytävällä. Heidän dialoginsa valottaa erinomaisesti Sakun kaavamaisen kielen monimuotoisuutta:
”Saku katsoo hoivakodin käytävällä huoneen oven vieressä olevaa omakuvaa yhdessä kuvaajakaveri Helenan kanssa ja sanoo: ” Siitähän minä opin tämän tuntemaan. Ne kajautti, kajautti kuvat siitä sitten. Mä en tiedä mistä ne on.”
Helena: ”Aha”
Saku: ”Se on nyt Viipurin maalaiskunnan, miten sitä nyt sanotaan… erikoismies.”
Helena: ”Okei. Mennäänkö huoneeseen. Olenko tervetullut?”
Saku: ” Otanks mie siut sylliin kun hää tulee vai heitänkö eteenpäin?”
Saku ja Helena nauravat yhteen ääneen.
Helena: ” Sinulla on tällainen koti”
Saku: ” Mitä?”
Helena: ” Sinulla on tällainen huone.”
Saku: ” Niin tää on meijän…tuota…yhdyskunnan huone…meijän porukka.”
Helena: ” Joo.”
Saku: ” Meitä on neljä, jotka pidetään tätä.”
Helena: ” No niin.”
Saku osoittaa hyllyllä olevaa kehystettyä valokuvaa: ”Ja tuolla on sitten…mie oon siinä ja toinen on serkkupoika.”
Helena: ” Ahaa. Siinähän on komeita miehiä.”
Saku: ” Meinasin panna ne pois mutta kun ne otti kuvia niistä ja ne oli niin tyytyväisiä, niin tyytyväisiä.
Helena: ” Meillä on aiheena kuvata arjen esineitä ja arjen ihmisiä. Voisiko tämä olla jotain, josta voisi ottaa kuvan?”
Saku: ” Ota siitä jos tahot mutta älä kirjoita siihen .., konkurssiin mennyt.”
Helena: ”En kirjoita. ”Yhteistä naurua.
Helena: ”Saanko minä ottaa vielä sinusta kuvan?”
Saku: ” Saat ottaa ihan mistä kulmasta haluat.”
Helena: ” Nyt tulee.”
Saku: ” Ootko varma.”
Helena: ” Olen. Siinä on nyt.” Näyttää valokuvaa Sakulle
Saku: ” Siinähän on Sakris Kukkermanni, köyhä bolsevikki, rampa rakastaja.”
Helena: ” Siinä on.”
Saku: ” Siinähän minä olen.”
Kaavamaisen kielen monet kasvot
Tämä lyhyt keskustelu on täynnä mielenkiintoisia esimerkkejä kaavamaisesta kielestä. Huomaa, miten Saku viittaa itseensä ”Viipurin maalaiskunnan erikoismiehenä” ja myöhemmin ”Sakris Kukkermanni, köyhä bolsevikki, rampa rakastaja” -fraasilla. Nämä eivät ole satunnaisia sanoja, vaan todennäköisesti syvälle juurtuneita ilmaisuja, jotka kertovat Sakun identiteetistä ja elämänhistoriasta.
Murre identiteetin kantajana
Erityisen kiehtovaa on Sakun käyttämä karjalan murre: ”Otanks mie siut sylliin kun hää tulee vai heitänkö eteenpäin.” Tämäkään lause ei ole vain satunnainen murresana, vaan se kantaa mukanaan kokonaisen elämäntarinan. Saku on kotoisin luovutetusta Karjalasta, alueelta, joka menetettiin toisessa maailmansodassa. Hänen murteensa on kuin elävä side menneisyyteen, identiteettiin ja kotiseutuun, joka on fyysisesti menetetty, mutta elää vahvana kielessä.
Kaavamaisen kielen syvempi merkitys
Kaavamainen kieli ei ole vain tapa täyttää hiljaisia hetkiä. Se on muistisairaan ihmisen keino osallistua sosiaaliseen kanssakäymiseen, ilmaista tunteita ja ylläpitää identiteettiään. Sakun tapauksessa se on myös silta hänen karjalaisiin juuriinsa, keino pitää yllä yhteyttä menetettyyn kotiseutuun.
Mahdollisuus ymmärtää syvemmin
Henkilökunnalle ja läheisille tämä kielenkäytön muoto tarjoaa ainutlaatuisen ikkunan muistisairaan ihmisen maailmaan. Se antaa mahdollisuuden ymmärtää heidän historiaansa, arvojaan ja persoonallisuuttaan syvemmin. Kun ymmärrämme kaavamaisen kielen merkityksen, voimme tukea muistisairasta paremmin, vahvistaa hänen identiteettiään ja luoda merkityksellisempiä vuorovaikutustilanteita.
Elämäntarinoiden aarrearkku
Sakun tarina tuo esiin, että jokaisen muistisairaan ihmisen takana on rikas elämäntarina. Kaavamainen kieli, oli se sitten murresanoja, vanhoja sananlaskuja tai toistuvia fraaseja, on kuin aarrearkku. Se sisältää palasia menneisyydestä, identiteetistä ja tunteista. Elämänlaadun kannattelijoiden tehtävä on avata tuo arkku hellästi ja arvostaen, kuunnellen ja ymmärtäen jokaista sanaa ja ilmaisua.
Seuraavan kerran, kun kohtaat muistisairaan henkilön, joka toistaa samaa ilmaisua, käyttää yllättävää murresanaa tai ystävällisiä sanoja-pysähdy hetkeksi. Kuuntele tarkasti. Siinä hetkessä sinulla saattaa olla mahdollisuus kurkistaa kokonaiseen elämäntarinaan, joka avautuu kaavamaisen kielen kautta.