Näyttämöllä on vain yksi tuoli. Puhuja kävelee sisään, istahtaa ja katsoo yleisöön.
Minä yritin kasvattaa kaktusta arktisilla mailla.
Naurettavaa, eikö? Tietenkin se kuoli. Joka ikinen kerta.
Minä vaan jatkoin yrittämistä. Vuosi toisensa jälkeen. Erilaisia lajikkeita, erilaisia multaseoksia, erilaisia kastelumenetelmiä. Hoin itselleni: ”Tällä kertaa onnistun. Tällä kertaa teen kaiken täydellisesti.”
Mutta kaktukset kuolivat silti. Tietenkin ne kuolivat.
Ja tiedättekö, mikä on hulluinta? Minä syytin itseäni. En olosuhteita, en mahdotonta asetelmaa – vaan itseäni. Minä olin epäonnistunut. Minä en ollut tarpeeksi hyvä kaktustenkasvattaja.
Kunnes eräänä päivänä tapahtui jotain, mikä muutti kaiken. Ystäväni pyysi minua pitämään huolta pienestä aloe verasta lomansa ajan. ”Se on helppo”, hän sanoi, ”jätä se vain ikkunalaudalle ja unohda se.”
Ja niin minä tein. Unohdin sen kokonaan. Ja kun ystäväni palasi, kasvi oli tuplaantunut koossa.
Silloin ymmärsin.
Koko elämäni ajan olin yrittänyt pakottaa asioita kasvamaan väärässä maaperässä. Olin yrittänyt todistaa itselleni ja maailmalle, että voin onnistua missä tahansa, jos vain yritän tarpeeksi kovasti. Jos vain olen täydellinen.
Mutta entä jos täydellisyyden tavoittelu onkin juuri se pakkanen, joka tappaa potentiaalimme? Entä jos meidän pitäisikin suunnata energiamme niihin asioihin, jotka luontaisesti kukoistavat omassa maaperässämme?
Nousee ylös, kävelee muutaman askeleen.
Aloin kysyä itseltäni: ”Mitä minä tekisin, vaikka olisin siinä aluksi huono? Minkä parissa viettäisin aikaa, vaikka en koskaan saavuttaisi mestaruutta?”
Vastaus tuli nopeasti: englannin puhuminen. Olin aina rakastanut kieliä ja haaveillut sujuvasta kommunikoinnista kansainvälisissä ympäristöissä. Mutta en koskaan uskaltanut puhua, koska pelkäsin kuulostavani tyhmältä. Koska ensimmäiset yritykseni eivät olleet täydellisiä.
Se oli minun kaktukseni arktisilla mailla.
Niinpä päätin istuttaa sen sinne, missä se voisi kukoistaa. Aloin kerätä itselleni englanninkielistä kirjastoa. Luin joka päivä. Sitten aloin puhua englantia, vaikka ääntämykseni ei ollut täydellistä. Annoin itselleni luvan tehdä virheitä, olla keskeneräinen, kehittyvä.
Ja tiedättekö mitä? Se alkoi kukoistaa. Hitaasti, mutta varmasti.
Istahtaa takaisin tuolille, nojaa eteenpäin.
Kysyn teiltä nyt: Mikä on teidän kaktuksenne? Mitä te yritätte pakottaa kasvamaan olosuhteissa, jotka tekevät onnistumisesta lähes mahdotonta?
Ehkä se on ura, joka näyttää hyvältä paperilla, mutta joka kuihduttaa sieluanne päivä päivältä.
Ehkä se on harrastus, jota jatkatte vain siksi, että olette jo investoineet siihen niin paljon.
Ehkä se on suhde, joka vaatii teitä olemaan jotain muuta kuin mitä olette.
Ja mikä on teidän auringonpaisteenne? Missä te voisitte kukoistaa luontaisesti, jos vain antaisitte itsellenne luvan yrittää – ja epäonnistua, ja yrittää uudelleen?
Sillä tiedättehän: epäonnistuminen ei ole vastakohta onnistumiselle. Se on osa sitä.
Nousee hitaasti seisomaan.
Minä en ole enää täydellinen kaktustenkasvattaja arktisilla mailla. Olen epätäydellinen englannin puhuja aurinkoisella ikkunalaudalla. Joskus takerrun sanoihin, joskus kielioppi menee pieleen, mutta voin kertoa teille, että valo täällä on kaunista.
Uskaltakaa istuttaa itsenne sinne, missä voitte kukoistaa. Vaikka se tarkoittaisi, että joudutte luopumaan täydellisyyden illuusiosta.
Sillä lopulta, meidän epäonnistumisemme eivät määritä meitä. Ne osoittavat meille tien kotiin.
Kumartaa, poistuu näyttämöltä.
