Osallistuin taannoin keskusteluun muistisairaiden rauhallisen ja rauhaa edistävän hoivaympäristön luomisesta. Keskustelussa joku osallistujista nosti esiin YK:n ihmisoikeuksien julistuksen. Peilasimme muistisairaiden ihmisten arkea muutamiin universaaleihin oikeuksiin, jotka kuuluvat jokaiselle ihmiselle – tai ainakin pitäisi kuulua.
Miksi ihmisoikeudet tuntuvat niin itsestään selviltä paperilla, mutta niiden toteuttaminen muistisairaiden hoivassa herättää niin paljon kysymyksiä? Pysähdymmekö aidosti miettimään, mitä tarkoittaa olla vapaa ja tasavertainen, kun muisti hiipuu ja todellisuus muuttuu toisenlaiseksi.
Hoivakotien käytävillä kohtaavat kaksi todellisuutta. Toisella puolella ovat tehokkuusvaatimukset, aikataulut, alati hupenevat voimavarat ja turvallisuusmääräykset. Toisella puolella elää ihminen, jonka maailma rakentuu hetkistä, tunteista ja muistojen sirpaleista. Näiden todellisuuksien yhteensovittaminen on kuin J.M.W Turnerin maalauksessa ”Saapuminen Venetsiaan” (1844) – laivat lähestyvät kaupunkia sankan sumun keskellä – edessä tuntematon.
Puhumme paljon siitä, miten muistisairaan itsemääräämisoikeutta tulisi kunnioittaa. Mutta mitä se todella tarkoittaa? Onko se sitä, että annamme ihmisen vaeltaa ulos pakkaseen, koska hän kokee olevansa matkalla lapsuudenkotiinsa? Vai onko se sitä, että luomme ympäristön, jossa tuo matka voi jatkua turvallisesti, vaikka määränpää olisikin vain hänen mielessään? Sitä, että opetellaan aidosti työskentelemään yhdessä muistisairaan ihmisen kanssa. Sitä, että pohdimme, miten ansaitsemme hänen luottamuksensa.
Rauhan luominen muistisairaan ympärille vaatii enemmän kuin hiljaista äänimaailmaa ja pehmeitä värejä. Se vaatii meitä näkemään ihmisen sairauden takana, hyväksymään hänen todellisuutensa ja luomaan sillan näiden maailmojen välille. Se vaatii meitä pohtimaan, miten voimme turvata sekä vapauden että turvallisuuden, sekä itsemääräämisoikeuden että suojelun.
Erityisen surullista on se, että tiedämme miten asioiden pitäisi olla – meillä on paljon tutkimustietoa hyvästä hoidosta, pölyttymään jääneitä projekteja, osaavaa henkilökuntaa ja ymmärrystä muistisairaiden ihmisten tarpeista. Paradoksaalista on, että juuri näiden tutkimusten ja projektien tulosten jalkauttaminen käytäntöön toisi myös taloudellista hyötyä pitkällä aikavälillä. Kun päätöksiä tehdään pelkästään lyhyen aikavälin taloudellisin perustein, sekä inhimillisyys että kestävä taloudenhoito jäävät jalkoihin.
Tämä herättää isomman kysymyksen yhteiskuntamme arvoista: Millaista vanhuutta haluamme rakentaa? Jos emme ole valmiita investoimaan ihmisarvoiseen hoivaan nyt, millaista kohtelua voimme itse odottaa tulevaisuudessa? Rahan puute ei saisi olla syy tinkiä perusoikeuksista ja ihmisarvoisesta kohtelusta. Kyse on lopulta arvovalinnoista – mihin yhteiskunnan varoja käytetään ja mitä pidetään tärkeänä.
YK:n ihmisoikeuksien julistus muistuttaa meitä siitä, että ihmisarvo ei katoa muistin mukana. Se ei häviä, vaikka sanat katoavat ja ajatukset haipuvat. Se kyllä voi hämärtyä meidän silmissämme, jos emme aktiivisesti pidä sitä mielessämme. Galileon ajatus auringosta maailmankaikkeuden keskipisteenä ja maasta sen kiertolaisena oli aikansa vallankumouksellinen näkemys. Kun me asetamme muistisairaat ihmiset ajattelumme ja toimintamme keskiöön ja kierrämme heidän ympärillään, se jos mikä on silloin vallankumouksellisen ajatuksen edistämistä.
