Näkökulmakirjoittaminen työkaluna
Rakastan tehdä kirjoitusharjoituksia eri näkökulmista. Niiden avulla tutkin ilmiöitä erilaisissa konteksteissa ja tilanteissa, mikä auttaa minua ymmärtämään paremmin ihmismielen moninaisuutta ja kokemusten subjektiivista luonnetta.
Kohtaamme muistisairaita ihmisiä ympärillämme ja on tärkeää kohdata heidät niin, että he säilyttävät arvokkuutensa ja itsetuntonsa eri tilanteissa. Meidän vastuullamme on luoda vuorovaikutus, jossa ihminen ei joudu nolostumaan tai kokemaan häpeää. Jokainen kohtaaminen voi joko vahvistaa tai heikentää heidän kokemustaan itsestään arvokkaana yksilönä.
Näkökulmakirjoittaminen auttaa ymmärtämään paremmin muistisairaiden ihmisten kokemusta. Millaista on, kun nykyhetki ja menneisyys sekoittuvat? Kun tuttu muuttuu vieraaksi ja epävarmuus hiipii arkisiin tilanteisiin? Ja toisaalta – miltä muistisairaan ihmisen kohtaaminen näyttää ulkopuolisen silmin ja millaisia tunteita se herättää meissä muissa?
Tekstissä kuvataan samaa arkista kohtaamista kaupan kassajonossa kolmesta eri näkökulmasta. Ensin kertojan kokemana, sitten ulkopuolisen tarkkailijan raportoimana ja lopuksi muistisairaan ihmisen itsensä silmin. Halusin tutkia mitä tarkoitetaan, kun puhutaan muistiystävällisestä ympäristöstä. Muistiystävällinen ympäristö on käsite, joka ei rajoitu vain fyysisiin tiloihin, vaan sisältää myös ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja sen, miten kohtaamme toisemme ja millainen vaikutus sillä on kunkin kokemukseen.
Hahmon esittely (Eeva Korhonen, 82 vuotta)
Eeva on aina ollut tarmokas, pikkutarkka ja järjestelmällinen nainen. Hän työskenteli 40 vuotta peruskoulun opettajana pienessä kyläkoulussa Keski-Suomessa. Alzheimerin tauti diagnosoitiin kaksi vuotta sitten, mutta ensimmäiset merkit alkoivat näkyä jo vuotta aiemmin. Hän asuu edelleen omassa kodissaan ja kotihoito käy päivittäin.
Eeva on hoikka ja ryhdikäs, vaikka ikä on tuonut mukanaan kumaruutta. Hänellä on siistit hopeanharmaat polkkamalliset hiukset, ja hän pukeutuu aina huolitellusti – värit sopivat yhteen ja vaatteet ovat aina tiptop. Hän pitää erityisesti sinisestä väristä ja hatuista. Käsilaukussaan hänellä on aina huulipuna, nenäliina ja kalenteri, johon hän kirjoittaa muistiin tärkeitä asioita.
Eeva rakastaa klassista musiikkia, erityisesti Merikantoa, ja kukka-asetelmien tekemistä. Hän on intohimoinen ristikoiden ratkoja ja pitää edelleen kiinni rutiineistaan – aamukahvi kello 8, päivän lehti, kävelylenkki puistossa (saattajan kanssa), päiväunet kello 13 ja illalla juuri ennen nukkumaanmenoa kupillinen lämmintä kaakaota ja puolikas suolakurkku.
Eeva inhoa myöhästymistä, epäjärjestystä ja kovaäänisiä ihmisiä. Nykyään hän ahdistuu helposti meluisissa ja ruuhkaisissa paikoissa.
Hänen suurin toiveensa on säilyttää itsenäisyytensä mahdollisimman pitkään ja muistaa lastenlastensa nimet. Hänen salainen pelkonsa on, että jonakin päivänä hän ei enää tunnista omaa kotiaan tai rakkaita lapsenlapsiaan.
Kohtaaminen marketissa – kertojan näkökulma
Ilta on kiireinen marketissa. Valitsin väärän jonon, kuten aina. Edessäni huomaan siististi pukeutuneen vanhemman naisen, joka seisoo ryhdikkäästi ja järjestelee ostoksiaan hihnalle poikkeuksellisen huolellisesti. Sininen neuletakki, beigen värinen hattu, jossa sinisiä kukkia, kädessä kulunut nahkainen käsilaukku. Jokaiselle tuotteelle näyttää olevan oma paikkansa: hedelmät erikseen, säilykkeet järjestyksessä koon mukaan.
Kassalla on jotain ongelmia kassajärjestelmän kanssa. Odotamme jo viidettä minuuttia. Huomaan miten nainen alkaa näyttää levottomalta – hän vilkuilee kelloa, siirtelee ostoksiaan, järjestelee laukkuaan.
”Anteeksi”, hän kääntyy yllättäen puoleeni. ”Minä unohdin ottaa maitoa. Onko nyt maanantai? Maanantaisin juon aina kaakaota illalla.”
Hänen äänensä on selkeä, opettajamainen. Hänen katseessaan on jotain, joka saa minut tuntemaan myötätuntoa.
”Tänään on keskiviikko”, vastaan lempeästi. ”Mutta kaakao maistuu varmasti keskiviikkonakin.”
Nainen näyttää hämmentyneeltä. ”Keskiviikko? Mutta minulla on aina keskiviikkoisin kirjallisuuspiiri. Olenko myöhässä?”
”En usko, että olet myöhässä”, sanon. ”Kello on vasta neljä.”
”Aivan niin”, hän hymyilee helpottuneena, mutta huomaan epävarmuuden hänen katseessaan. ”Olen Eeva Korhonen. Olin opettaja 40 vuotta. Opettajat eivät koskaan myöhästy.”
”Hauska tutustua, Eeva. Olen Anna”, vastaan hymyillen. ”Minäkin olen aina ajoissa, mutta tämä kassajono on kyllä venähtänyt.”
”Tiedätkö”, Eeva kuiskaa luottamuksellisesti, ”joskus en enää muista mikä päivä on. Alzheimer, näetkös. Mutta en anna sen häiritä. Kirjoitan kaiken ylös.” Hän kaivaa käsilaukustaan pienen, kuluneelta näyttävän kalenterin.
”Se on hyvä järjestelmä”, vastaan. ”Minäkin kirjoitan asioita muistiin. Muuten unohtuu.”
Eeva hymyilee ylpeänä. ”Järjestelmällisyys on elämän suola. Sitä opetan aina oppilailleni.”
Kassajärjestelmä herää vihdoin eloon. Kun Eeva alkaa pakata ostoksiaan, huomaan hänen käsiensä tärisevän. Pakkaamisessa on sama järjestelmällisyys kuin hihnalle asettelussa.
”Haluaisitko apua pakkaamisen kanssa?” kysyn.
”Kyllä kiitos, sormeni ovat välillä hieman jäykät”, hän vastaa selvästi helpottuneena. ”Minä maksan ja sinä voisit auttaa minua järjestämään tavarat niin, että painavat tulevat pohjalle.” Kun ostokset on pakattu, Eeva kiittää minua kohteliaasti. Huomaan hänen olevan hieman epävarma siitä, mihin suuntaan pitäisi lähteä.
”Asutko Eeva tässä lähellä?” kysyn.
”Kyllä, Kuusitie 8, vihreä talo punaisella postilaatikolla. Olen asunut siellä 40 vuotta. Asun yksin, mutta Liisa käy joka päivä. Hän on ihana tyttö Virosta. Puhuu hyvää suomea.”
”Haluatko, että saatan sinut kotiin?” kysyn, vaikka minulla on kiire.
”Ei tarvitse”, Eeva vastaa ryhdistäytyen. ”Tiedän kyllä tien. Kiitos avusta ja mukavasta juttutuokiosta.”
Katson, kun hän lähtee määrätietoisin askelin kohti ulko-ovia, käsilaukku tiukasti kyynärtaipeeseen ripustettuna. Ulkona hän kävelee suoraan oven edessä odottavan taksin luokse. Tuttavallisen oloinen autoilija ottaa Eevan ostoskassit ja auttaa hänet taksin kyytiin.
Sama tilanne kolmannen persoonan näkökulmasta
Kaupan kassa numero kuusi ei toimi. Kassapäätteen näyttö on pimeänä. Jonossa seisoo kahdeksan asiakasta. Kello on 16.07. Useimmat asiakkaat vilkaisevat toistuvasti rannekellojaan. Kaksi henkilöä poistuu jonosta ja siirtyy viereisille kassoille.
Jonon toisena on beigehattuinen nainen sinisessä neuletakissa. Hänen edessään hihnalla on kahdeksan erillistä tuoteryhmää: kolme omenaa vasemmalla, kaksi jugurttipurkkia niiden vieressä, neljä säilykepurkkia suuruusjärjestyksessä, pakkaus näkkileipää, rasiallinen juustoa, pieni pussi porkkanoita, paketti kahvia ja pullo mehua. Naisen käsivarressa riippuu ruskea nahkainen käsilaukku.
Beigehattuisen naisen takana seisoo toinen nainen, noin 30-35-vuotias, jolla on kädessään matkapuhelin. Hän näppäilee puhelintaan ja nostaa välillä katsettaan kassapäätettä kohti. Kassalla myyjä painelee kassapäätteen näppäimistöä.
Beigehattuinen nainen katsoo rannekelloaan. Hän koskettaa ostoksiaan hihnalla ja siirtää niitä muutaman millimetrin vasemmalle, sitten oikealle. Hän avaa käsilaukkunsa, katsoo sisään, sulkee sen ja kääntyy sitten taaksepäin.
”Anteeksi,” beigehattuinen nainen sanoo toiselle naiselle. ”Minä unohdin ottaa maitoa. Onko nyt maanantai? Maanantaisin juon aina kaakaota illalla.”
”Tänään on keskiviikko,” vastaa nuorempi nainen.
”Keskiviikko? Mutta minulla on aina keskiviikkoisin kirjallisuuspiiri. Olenko myöhässä?” kysyy beigehattuinen nainen. Hänen kulmansa kohoavat ja silmät pyöristyvät.
”En usko. Kello on vasta neljä,” vastaa nuorempi nainen.
”Aivan niin,” nainen toteaa. ”Olen Eeva Korhonen. Olin opettaja 40 vuotta. Opettajat eivät koskaan myöhästy.”
Nuorempi nainen kertoo olevansa Anna. Eeva Korhonen avaa käsilaukkunsa ja ottaa esiin mustan kalenterin. Hän näyttää sitä Annalle ja puhuu. Anna nyökkää.
Kello 16.12 kassapääte käynnistyy uudelleen. Näytölle syttyy valo. Myyjä alkaa skannata Eeva Korhosen ostoksia. Hinnaksi tulee 27,35 euroa. Eeva Korhonen ottaa lompakostaan 50 euron setelin ja ojentaa sen myyjälle. Hän alkaa pakata ostoksiaan muovikassiin. Hänen sormensa liikkuvat hitaasti ja vapisevat. Kassi heilahtaa ja lähes kaatuu.
Anna kysyy jotain. Eeva Korhonen nyökkää. Anna ottaa säilykepurkit ja asettaa ne kassin pohjalle. Eeva Korhonen asettaa kevyemmät tuotteet säilykkeiden päälle. He pakkaavat loput ostokset yhdessä.
Pakkaamisen jälkeen Eeva Korhonen ja Anna vaihtavat vielä muutaman sanan. Kello on nyt 16.17. Eeva Korhonen kävelee suoraan ulko-ovien suuntaan, käsilaukku kyynärtaipeessaan ja ostoskassi kädessään. Ulkona parkkipaikalla sininen henkilöauto odottaa lähimpänä ovea. Kuljettaja nousee autosta, ottaa Eeva Korhosen kassin ja avaa hänelle takaoven. Eeva Korhonen nousee autoon. Auto lähtee liikkeelle.
Eevan näkökulma
Tänään on… no, en ole ihan varma mikä päivä on, mutta se ei haittaa. Minulla on kalenterini. Tarkistan sen kohta. Nyt minun pitää keskittyä ostoksiin, sillä täällä kaupassa on niin paljon ihmisiä ja melua. Inhoan näitä ruuhka-aikoja, mutta Veikko ei päässyt tuomaan minua aiemmin.
Olen järjestänyt ostokseni siististi hihnalle. Järjestys on tärkeää, sen olen oppilaillenikin aina opettanut. Voi, minun täytyy muistaa ostaa myös maitoa kaakaota varten. Miten saatoin unohtaa? Minulla on aina iltaisin kuppi kaakaota. Vai olikohan se maanantaisin? Kaikki päivät sekoittuvat nykyään.
Miksi tämä jono ei liiku? Minua alkaa hermostuttaa. Kirjallisuuspiirini alkaa kohta. Vai oliko se jo eilen? Pitäisi tarkistaa kalenterista.
Takanani seisoo nuori nainen. Hän näyttää ystävälliseltä. Ehkä hän tietää mikä päivä tänään on.
”Anteeksi. Minä unohdin ottaa maitoa. Onko nyt maanantai? Maanantaisin juon aina kaakaota illalla.”
Hän sanoo, että on keskiviikko. Keskiviikko? Mutta silloinhan minulla on kirjallisuuspiiri. Olenko myöhässä? En saa olla myöhässä. Opettajat eivät koskaan myöhästy. Olen ollut opettaja 40 vuotta.
Hän kertoo nimensä olevan Anna. Pidän hänestä. Hänellä on ystävälliset silmät, vähän kuin tyttärelläni. Missä tyttäreni nyt onkaan? Hänen piti tulla käymään… tai tuliko hän jo eilen? Pitäisi tarkistaa kalenterista.
Kuiskaan Annalle, että minulla on Alzheimer. Näytän hänelle kalenteriani, johon kirjoitan kaiken muistiin. Hän ymmärtää. Hän kertoo olevansa myös järjestelmällinen. Hyvä tyttö.
Vihdoinkin jono liikkuu. Puhun tälle ystävälliselle nuorelle naiselle opettajan urasta ja oppilaideni menestyksestä. Ainakin luulen puhuvani siitä. Joskus ajatukseni pomppivat asiasta toiseen.
Kun alan pakata ostoksia, huomaan, että käteni tärisevät taas. Inhoan tätä. Ennen olin niin taitava käsistäni. Kudoin ja virkkasin. Tein kaikki tyttäreni vaatteet itse. Nuori nainen tarjoutuu auttamaan minua. Hän on hyväsydäminen.
Maksan ostokset ja nuori nainen auttaa minua järjestämään tavarat niin, että painavat tulevat pohjalle.
Olemme hyvä tiimi. Ostokset on pakattu nopeasti ja siististi. Nuori nainen kysyy, missä asun. Kerron hänelle osoitteeni – muistan sen aina. Kuusitie 8, vihreä talo punaisella postilaatikolla. Olen asunut siellä koko aikuisikäni. Toisinaan palatessani koti näyttää vieraalta.
Nuori nainen tarjoutuu saattamaan minut kotiin. Hän on kiltti niin kuin kotihoidon Liisa. Hän on Virosta ja puhuu hyvää suomea. Hän käy luonani joka päivä. Tai lähes joka päivä.
”Ei tarvitse”, vastaan hänelle. Haluan näyttää, että pärjään vielä. Tiedän kyllä tien kotiini. Olen kiitollinen avusta ja mukavasta juttutuokiosta.
Lähden määrätietoisesti kohti ulko-ovia, vaikka joudun samalla miettimään, että missä ne ovat. Löydän ulos ja näen taksini odottamassa. Veikko hymyilee minulle ja ottaa kassini. Olen iloinen nähdessäni hänet, vaikka hetki sitten ajattelin, että pärjään itse.
Kotona huomaan, että olen unohtanut maidon. Taas. Mutta se ei haittaa. Huomenna on uusi päivä. Vai onko huomenna maanantai? Kirjoitan sen kalenteriini, niin muistan varmasti.
Pohdinta
Haastavin versio oli neljäs vaihe, jossa piti asettua Alzheimerin tautia sairastavan henkilön näkökulmaan. Oli vaikeaa tasapainotella sen välillä, kuinka paljon hahmo tiedostaa omaa tilaansa. Myös hänen ajatustensa poukkoilevan luonteen kuvaaminen oli haastavaa – miten tuoda esiin hänen kokemaansa epävarmuutta ja hämmennystä, mutta samalla säilyttää hänen arvokkuutensa ja persoonallisuutensa.
Näkökulma vaikuttaa tarinaan valtavasti. Kertojan näkökulmasta kirjoittaessa korostuu myötätunto ja halu auttaa. Kolmannen persoonan näkökulmasta sama tilanne näyttäytyy etäisemmältä, enemmän tapahtumien raportointina ilman tunteiluja ja mielipiteitä. Eevan näkökulmasta taas paljastuu sisäinen maailma, joka on samaan aikaan sekä selkeä että sekava – hän tietää tarkasti kuka on ja mistä tulee, mutta nykyhetki tuntuu liukuvan pois.
Sama tapahtuma saa erilaisen merkityksen eri näkökulmista. Eevan kokemus tilanteesta on toisenlainen kuin kertojan tai ulkopuolisen tarkkailijan. Siinä missä ulkopuolinen tarkkailija näkee vain sarjan lyhyitä tapahtumia, kellonaikoja ja konkreettisia toimintoja, kertojan näkökulmassa korostuvat tunteet ja pyrkimys ymmärtää Eevan tilannetta. Eevan omassa kokemuksessa sekoittuvat nykyhetki ja mennyt, varmuus ja epävarmuus, pelko ja ylpeys.
Kertojan näkökulmassa korostuu empatia ja halu auttaa, kun taas Eevan näkökulmassa näkyy hänen sisäinen kamppailunsa säilyttää arvokkuutensa ja itsenäisyytensä epävarmuuden keskellä. Kolmannen persoonan etäinen kuvaus paljastaa, kuinka paljon kohtaamisista jää näkemättä, jos emme pysähdy aidosti kohtaamaan toista ihmistä.
Nämä kolme näkökulmaa yhdessä muodostavat kokonaisemman kuvan todellisuudesta. Jokaisen ihmisen kokemus on omanlainen, ja että todellinen ymmärrys syntyy, jos pystymme näkemään tilanteen useammasta eri näkökulmasta.
_____________________
Kirjoittaja geroartist, tietokirjailija Taina Semi
