Hoitotyö on perinteisesti nähty lähinnä fyysisten tarpeiden täyttämisenä. Vaikka alalla on tapahtunut merkittävää edistystä viime vuosina, on vielä paljon tehtävää hoitotyön maineen kohentamiseksi ja sen kulttuurin kehittämiseksi. Yhä useammin ymmärretään, että laadukas hoito kattaa fyysisten tarpeiden lisäksi myös psykososiaaliset ja eksistentiaaliset ulottuvuudet. Tästä huolimatta voimme viedä ajattelumme vielä pidemmälle ja tarkastella hoitotyötä syvemmällä tasolla – nähdä sen elämystaiteiluna, jossa moniammatillinen tiimi toimii platonilaisen poiesiksen hengessä luovana esille tuojana. Erityisesti muistisairaiden ihmisten hoivassa tällä voi olla merkittäviä hyötyjä heidän elämänlaatunsa parantamiseen.
Platon käytti termiä ”poiesis” kuvaamaan prosessia, jossa jokin aiemmin näkymätön tai piilevä tuodaan näkyväksi. Hoivakodissa tämä filosofinen käsite saa konkreettisen muodon. Henkilökunta ei ole vain fyysisten tarpeiden täyttäjä, vaan ”poietes” – luova tekijä, joka nostaa esiin ja saattaa näkyväksi muistisairaan ihmisen sisäisen maailman.
Tämä lähestymistapa muuttaa radikaalisti käsitystämme muistityöstä. Se ei ole enää vain sairauden oireiden hallintaa, vaan aktiivista elämysten ja merkitysten luomista. Henkilökunta astuu ikään kuin näyttämölle, jossa jokainen kohtaaminen on mahdollisuus tuoda esiin jotain ainutlaatuista ja arvokasta muistisairaan ihmisen elämästä.
Käytännössä tämä voi ilmetä monin tavoin. Se voi olla Annan tarinassa kuvattu hetki, jossa hoitaja Maria tarttuu pieneen vihjeeseen ja avaa oven Annan balettitanssijamuistoihin. Tai se voi olla Matin tapa luoda Heikille mahdollisuus palata puusepän rooliinsa, vaikka vain hetkellisesti. Näissä hetkissä ammattilaiset eivät vain hoida, vaan he luovat – he tuottavat elämyksiä, jotka resonoivat syvästi asukkaiden sisäisen maailman kanssa.
Tällainen lähestymistapa vaatii henkilökunnalta erityistä herkkyyttä ja luovuutta. Se edellyttää kykyä nähdä pintaa syvemmälle, valmiutta tarttua hetkeen ja rohkeutta kokeilla uutta. Henkilökunnan on oltava valmis astumaan ulos tavanomaisista rutiineista ja antautumaan aitoon dialogiin asukkaan kanssa.
Elämystaiteilu hoivakodissa ei tarkoita spektaakkelimaisia tapahtumia tai monimutkaisia aktiviteetteja. Päinvastoin, se voi olla hyvinkin hienovaraista – pieni ele, oikea sana oikealla hetkellä tai turvallisen tilan luominen, jossa muistot ja tunteet voivat nousta pintaan. Oleellista on, että nämä hetket eivät ole sattumanvaraisia, vaan tietoisesti luotuja mahdollisuuksia merkityksellisiin kokemuksiin.
Platonilainen näkökulma muistityöhön on haastanut minut ajattelemaan uudelleen hoivatyön arvon ja merkityksen. Se nostaa henkilökunnan roolin taiteen tasolle – taidokkaaksi esille saattajaksi, joka luo tilanteita, joissa muistisairaan ihmisen ainutlaatuinen olemus voi tulla näkyväksi. Samalla se muistuttaa siitä, että jokaisella ihmisellä, riippumatta hänen kognitiivisesta tilastaan, on arvokas sisäinen maailma, joka ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Elämystaiteilu hoivakodissa ei ole vain keino parantaa hoidon laatua – se on tapa kunnioittaa jokaisen ihmisen ainutlaatuisuutta ja arvokkuutta elämän loppuun asti. Se on platonilaisen ”poiesiksen” käytännön ilmentymä, joka muuttaa hoivakodit paikoista, joissa odotetaan elämän päättymistä, paikoiksi, joissa elämää eletään täydemmin, rikkaammin ja merkityksellisemmin loppuun saakka.
Kuva: Piritta Muurinen 2004
